TAAS töissä. Ihan liian paljon tunteja ja tilanteita tässäkin vuorossa, ei hetken rauhaa, eväätkin piti seisaaltaan hotkaista naamariin. Selkäkin huutaa hoosiannaa, ei vissiin oliskaan kannattanut lupautua kaverin muuttoon avuksi… Kaikki vakkari-asiakkaatkin on taas kaivautuneet koloistaan (mitkähän tuet nyt on maksettu?) ja tietysti just silloin, kun tuo uusin ja innokkain työkaveri on vuorossa. No, onhan se kiva, että joku jaksaa kuunnella sitä samaa rintakipua tai jalkasärkyä, mikä on kestänyt jo viimeiset viisi vuotta, itteä ei vois vähempää kiinnostaa. Mutta mikä ihaninta, tuo hemmetin räpätätikin on samassa vuorossa jauhamassa kaikkee jonninjoutavaa, vaikka ei vois vähempää kiinnostaa sen serkunkumminkaiman kuulumiset. Ja tupakatkin on loppu, saatana. No, kahvia koneeseen sitten, ei tätä muuten kestä… Ei jumalauta, teidän äitimuorit ei siivoa täällä, laittakaa nyt perkele ne likaiset astiat koneeseen IHAN ITE!

Tuttua? Huono päivä aamusta saakka, väsyttää ja ketuttaa, on huolia kotona ja kaikkialla muuallakin, työmatkalla kännykkä hajosi ja kukkaro katosi, työnantajakin muisti heti vuoron alussa muutamalla lisäohjeella, jotka on tuomittu epäonnistumaan. Tuleva loma siintää jo horisontissa, mutta sinun ja Pattayan hiekkarannan välissä on vielä monta hankalaa asiakasta promilleissaan, monta tuntia hidasta kidutusta ”kutsumusammatissa”, josta maksetaan vielä ihan liian vähän palkkaakin. Eli aivan sama, mä oon jo huomenna niiiiin lomalla!

No hei. (Onpa kiva, kun oksennat.) Sulla on vissiin vähän paha olo? Ja koskeekin joka paikkaan… (Et oo ensimmäinen, jos yhtään lohduttaa.) Joojoo, autetaan kyllä. (Malta nyt saakeli pari sekuntia, tässä mitään ihmeentekijöitä olla!) Nii-in, mut voitko nyt vastata kysymykseen, kiitos. (Se ei oikeesti voi olla noin vitun vaikeeta.) Emmä saa tosta sun puheesta mitään tolkkua, paljonko sä oot juonu? (Tottahan toki olen huora, kiitos kun muistutit.) Hei, jos sä et osaa käyttäytyä, niin sä oot kohta poliisin asiakas! (Oikeesti ihan kohta, älä kokeile yhtään enempää.) Voitko nyt vaan tehdä niinku mä pyysin? (Ja homokin vielä, mikäs siinä sitten.) Mä yritän tässä tehdä vaan oman duunini ja auttaa sua! (Selvä, et siis tartte apua. Kiitos hei.)

Itse kukin voinee tässä vaiheessa vilkaista peiliin, meillä kaikilla on ollut näitä hetkiä. Joka toisin väittää, joko valehtelee, on kadottanut todellisuudentajunsa tai ei ole koskaan tehnyt töitä. Vaikka kuinka tykkäisit työstäsi, työpaikastasi, työkavereistasi, pomostasi ja jopa asiakkaistasi, on meistä jokaisella huonoja päiviä ja joskus ne vaikuttavat työsuoritukseen, se nyt vaan on fakta. Jos töihin lähteminen on poikkeuksetta vastenmielinen ajatus ja nostaa v-käyrän eksponentiaalisiin lukemiin jo kotiovella, puhutaan eri asiasta. Silloin kannattaa uskoa kerrankin telkkarimainosta ja etsiä uusi työpaikka.

Jokaisella meistä on myös olemassa se ”punainen vaate”, jolla työssään puurtava ammattilainen saadaan syöksemään suustaan tulta ja tappuraa, vaikka muuten töissä olisikin kiva olla. Vahvoja ehdokkaita tässä punaisen vaatteen kategoriassa ovat tulkintakelvotonta tekstiä tuottavat känniläiset, humalassa olevat wannabe-itsetuhoiset, säännöllisesti toisiaan (vuorotellen) pahoinpitelevät, apinajurrissa olevat pariskunnat ja joka ainoa päivä, ehkä jopa useamman kerran päivässä apua pyytävät vakkari-asiakkaat, joilla ei oikeasti ole avun tarvetta tai jotka ainakin pyytävät sitä tyystin väärästä paikasta. Oma lukunsa ovat tietysti myös asiakkaat tai (mikä vielä pahempaa) heidän omaisensa, jotka tietävät ammattilaisia paremmin, millaista apua, mistä ja millä aikataululla he tarvitsevat.

Huonona päivänä viimeistään näiden asiakkaiden kanssa sitä hankkii helposti itselleen elämää suuremman ketutuksen jo ensimmäisiä sanoja vaihtaessa, herneenpalko sulloutuu sieraimeen poikittain pikkujutusta, homma lähtee ihan väärälle radalle, tulee tehtyä vääriä johtopäätöksiä, jotain olennaista menee ohi, todellinen hätä jää huomaamatta ja loppu onkin sitten sellaista historiaa, mitä ei kannata kertoilla sen laajemmin. Ja yksi tällainen kohtaaminen voi vaikuttaa koko loppupäivän, jos sitä punaiselle mennyttä viisaria ei saa takaisin vihreälle ennen seuraavaa asiakasta. Siitä kärsii sitten se seuraava, viaton osapuoli. Useimmiten nämä sukset ristiin-ongelmat ja niistä mahdollisesti seuranneet virheet käännetään asiakkaan viaksi, sehän se oli niin vaikea ja hankala ihminen, ei siitä ottanut mitään selkoa. Vika saattaisi kylläkin olla jossain muualla, jos oikein peiliin katsoisi.

To be continued.. ; )

Olen pitkään (lue: kuukausikaupalla) märehtinyt yhtä kirjoitusta, joka sai alkunsa sen verran tunnepitoisesta tapahtumasta, että ensimmäisten raivon vallassa kirjoitettujen kappaleiden jälkeen en jotenkin enää jaksanut siihen paneutua. Tuli vaan paska fiilis sitä työstäessä, eikä kirjoittaminen silloin vastaa tarkoitustaan. Se kirjoitus jäi siis tietokoneen uumeniin odottamaan parempaa aikaa, vähempää ketutusta ja sitä tiettyä kirjoittamisen flowta.

Kirjoituksen hautauduttua muiden mietteiden alle, tulikin kirjoitettavaksi tieteellistä (tai vähemmän tieteellistä) tekstiä opintojen puolesta ja loppuvuosi olikin sitten työhuisketta, jonka sivussa kirjoittelin tekstiä liiton lehteenkin.. Nyt siis järkytyksekseni huomasin, että edellinen teksti on ilmestynyt tänne helmikuussa.

Tapahtumasta on kulunut jo sen verran aikaa, että luettuani sen pitkään passiivisen työn alla olleen tekstin, se ei alkanut enää suuremmalti ketuttaa, vaan sain sen kirjoitettua lopulliseen muotoonsa. Ehkä. Kunhan se käy toisen silmäparin alla katsottavana, saatan sen jopa tänään julkaista. Koskaan en ole lopullisesti tyytyväinen kirjoituksiini, mutta joskus on päästettävä irti. Nyt alkaa olla sen aika. Ja hyvä niin, koska mielessä siintää jo uusi aihe..  =)

Mitä kuuluu? Kysymys tulee eteen aina, kun tapaat jonkun tutun, oli hän sitten läheisempi tai kaukaisempi tuttavuus. Se on kohtelias kysymys, jota käytetään muissakin kulttuureissa eri kielisinä versioina. Kertakaikkisen vaivaton aloitus keskustelulle, josta voi tulla pitkä tai hyvinkin lyhyt, riippuen ihmisistä ja ympäristöstä, missä keskustelu aloitetaan. Sitä voidaan kysyä yksikössä tai monikossa, jolloin kysymys laajenee kattamaan myös puolisosi, perheesi ja mahdollisesti jopa lemmikkisi.

 

Mitä kuuluu? Sitä voi kysyä niin, että kysymykseen vastaava tietää jo noista kahdesta sanasta, mistä kysyjä itseasiassa haluaa kuulla. Sillä on erilainen merkityksensä ja sävynsä lähes jokaisella kerralla, kun se sinulle esitetään. Se myös herättää sinussa monenlaisia tunteita, riippuen lukemattomista eri tekijöistä. Joskus siihen on helppo vastata, joskus hyvinkin vaikeaa. Joissain tilanteissa vastaus on automaattinen, kysymys on ollut peruskohteliaisuus ja niin on vastauskin, eikä kysymyksellä tällöin ole mitään syvempää merkitystä. Mutta entä silloin, kun kysyjä odottaa vastaukselta enemmän?

 

Mitä kuuluu? Hektisessä tilanteessa, kuten kaupan kassajonossa, sinun pitäisi yhtäkkiä muotoilla kohtelias, lyhyt ja ytimekäs vastaus nanosekunneissa. Voisi sanoa, että siinä kohti se elämä todellakin kulkee pikakelauksella silmiesi edessä.. Yrität pikaisesti päättää, mikä asia nyt voisi olla sellainen, jonka voisi tässä paikassa ja tuolle ihmiselle jakaa niistä lukemattomista kuulumisista. Ei mitään liian syvällistä, eikä henkilökohtaista, koska naapurin utelias rouva seisoo myös jonossa korvat höröllään.

 

Mitä kuuluu? Pitäisi myös estää omalla vastauksella mahdollisesti epämukavat tai –sopivat jatkokysymykset, joten syytä olisi keksiä joku asia, mistä hetken voi keskustellakin. ”No mitäs tässä” onkin äärimmäisen huono vastaus, joka heittää pallon takaisin kysyjälle. Työt, harrastukset, lapset (omat tai toisten), lemmikit, ruuhkat, sää ja lukemattomat muut arkiset asiat ovat sangen mainioita vaihtoehtoja kyseisessä tilanteessa, mikäli niihin ei liity mitään erityisen tunnepitoista. Toki kysymyksen voi heittää takaisin alkuperäiselle kysyjälle; ”mutta mitäs teille?”.

 

Mitä kuuluu? Joskus on myös niitä päiviä, kun tekisi mieli vastata vähän liiankin suoraan. ”Kaikki menee päin helvettiä, mutta muuten kuuluu ihan hyvää” voi olla turhan rehellinen vastaus puolitutulle ihmiselle julkisella paikalla. Läheiselle ystävälle sen taas useimmiten voi suoraan sanoa. Todennäköisesti hän on jo tulkinnutkin sen ilmeestäsi, osaa odottaa tuota vastausta ja on valmis keskustelemaan asiasta kanssasi. Tai jos et todellakaan halua puhua siitä, hän ymmärtää senkin.

 

Mitä kuuluu? Joskus tuo viaton kysymys tuo kyyneleet silmiin. Kuten silloin, kun elämä ei mene kuin Strömsöössä, vaan kaikki paska tuntuu kaatuvan päällesi. Kun yrität esittää vahvempaa, kuin oletkaan. Kun olet valvonut yön miettien, että mitä helvetin järkeä tässä elämässä oikein on? Kun olet kasannut itseäsi pari tuntia, että jaksat lähteä kotoa ulos ihmisten pariin. Ja juuri silloin, kun toivot sormet ja varpaat ristissä, ettet vaan törmäisi kehenkään, joka voisi sen kysymyksen sinulle esittää, mutta huomaat senkin toiveen kaikuneen kuuroille korville.

 

Mitä kuuluu? Kaikesta huolimatta esität itsekin täsmälleen saman kysymyksen, kun törmäät johonkin edes etäisesti tuttuun ihmiseen ja olisi kohteliasta vaihtaa sana tai kaksi hänen kanssaan. Ottamatta juurikaan huomioon sitä, mille se kysymys vastaajasta voi tuntua, vaikka tiedät vaihtoehdot hyvin itsekin. Onneksi meihin juroihin suomalaisiin on sisäänrakennettu tietty umpimielisyys, joka säästää niin kysyjää kuin vastaajaa suuremmilta draamoilta julkisilla paikoilla, koska emme yleensä halua tilittää yksityisiä asioitamme tuntemattomien ihmisten kuullen.

 

Kuitenkin tuohon kysymykseen voisi soveltaa vanhaa viisautta savolaisista; tällä kertaa vastuu on kysyjällä.

 

 

Eksyin selaamaan koneelta omaa kansiotani ja silmiini osui kesäkuun alussa (3.6.2014) kirjoittamani mielipidekirjoitus, jota en kylläkään koskaan lähettänyt Savon Sanomiin. Se oli kirjoitettu vastineeksi kyseisen lehden nettiversiossa 2.6. julkaistuun artikkeliin Kuopion lastensuojelun tilanteesta: http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/lastensuojelun-sosiaalityontekijat-jatkuvassa-tyoruuhkassa/1826968

 

Sanotaanko näin, että eipä ole hetkeen kylmännyt yhtä pahasti, kun nyt lukiessani tuota kirjoitustani.

 

En ole lukenut yhtään lehtijuttua liittyen Kuopion tragediaan, enkä lue jatkossakaan. Enkä aikonut itse kirjoittaa tapahtumasta sanaakaan. En kertakaikkiaan ymmärrä nykymedian tapaa kaivella tuollaisen tapahtuman jälkeen kaikkea mahdollista ja mahdotonta tietoa julkisuuteen, enkä myöskään ymmärrä ihmisten halua lukea ja jakaa noita juttuja sosiaalisessa mediassa. Pahoittelen, mutta en vaan ymmärrä.

 

Mutta siis, se kirjoitukseni, mistä alussa puhuin.. Lainaan sen tähän alle sellaisenaan:

Kahdeksanvuotias Eerika menetti henkensä vain hieman yli kaksi vuotta sitten, oman isänsä ja tämän naisystävän toimesta. Tekijöille rapsahti elinkautiset, sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön toiminta, tai oikeastaan sen puute, on vielä syyteharkinnassa. Tapahtumien vuoksi on perustettu erinäisiä ryhmiä tutkimaan, mikä meni pieleen ja mitä jatkossa voitaisi tehdä paremmin, jotta tällaisilta tragedioilta vältyttäisiin.

Erään selvitysryhmän tutkimusten mukaan Suomessa kuolee perheväkivallan seurauksena vuosittain noin kymmenen lasta, kolmesataa loukkaantuu vakavasti. Kymmenen ja kolmesataa, vuosittain.

Siinä on aika monta lasta, kun yksikin on liikaa. Etenkin, kun yhteiskuntamme on nostanut lapset erityisen suojelun kohteeksi, joiden terveys ja hyvinvointi pyritään turvaamaan lastensuojelulain mukaisesti. Sopinee kysyä, mitä erityistä suojelua Eerika, tai ne sadat lapset, jotka vuosittain kokevat väkivaltaa kotonaan, oikein sitten yhteiskunnalta saavat?

Luettuani Savon Sanomista lastensuojelun työntekijöiden hätähuudosta, en enää suuremmin ihmettele, miksi näitä anteeksiantamattomia virheitä lastensuojelussa pääsee tapahtumaan. Omasta puolestani hatunnosto Eeva Heinoselle ja muille sosiaalityöntekijöille, jotka nostitte asian yleiseen keskusteluun. Päätös ei varmasti ollut helppo, mutta uskoisin lasten edun painaneen päätöksenteossanne huomattavasti enemmän, kuin mitä se teidän virkamääristänne vastaavien henkilöiden päätöksissä painaa.

Paljon on ollut puhetta Eerikan tapauksen tiimoilta siitä, että Helsingin sosiaalityöntekijöiden työkuorma on ollut vaikeuttamassa tilanteen tunnistamista, vaikka hänestä tehtiin lukuisia lastensuojeluilmoituksia sosiaalitoimelle. Ilmeisesti Kuopion palvelualuejohtaja Markku Tervahauta uskoo täkäläisten lastensuojelutyöntekijöiden omaavan kristallipallon tai muun telepaattisen kyvyn, mitä Helsingin lastensuojelussa toimivilla ei ole? Vai mistä kumpuaa tuo sokea luottamus siihen, että kyllä täällä pärjätään, vaikka asiakasmäärä työntekijää kohti on vielä suurempi?

On naurettavaa vedota moniammatillisuuteen ja muiden tahojen merkitykseen varhaisessa tuessa. Usein perhe tai läheiset ovat juurikin se ongelman ydin, eivät he lasta välttämättä suojele. Ja nämä mainitut koulut, päivähoidot ja nuorisotoimet, mitä he tekevät epäillessään lapsen kaltoinkohtelua? Lastensuojeluilmoituksen, jonka perusteella näiden lastensuojelussa työskentelevien pitäisi lähteä tilannetta selvittämään. Kun tilanne lastensuojelussa on Eeva Heinosen kuvaama, epäilen vahvasti, ehditäänkö näihin ilmoituksiin paneutua tarpeeksi nopeasti ja tarvittavalla perinpohjaisuudella. Milloin luemme lehdestä kuopiolaislapsesta, joka kuolee kotiinsa vanhempiensa pahoinpitelyn seurauksena?

Siinä tilanteessa on jälleen helppo syyttää lastensuojelun työntekijöitä, miksi he eivät tehneet mitään asialle, ennen kuin oli myöhäistä… Mutta todelliset syylliset löytyvät muualta. Paitsi pahoinpitelijät, kyllä syyllisiä ovat myös palvelualuejohtaja Tervahauta ja muut päättäjät, jotka eivät katsoneet tarpeelliseksi osoittaa määrärahoja lastensuojeluun. Haluatteko te todella tahria kätenne sen lapsen verellä?

Vetoan aluehallintovirastoon ja sosiaalihuollon ylitarkastaja Marita Uusitaloon, ottakaa tiukka linja asian suhteen. Kuten palvelualuejohtaja Tervahaudan kommenteista jo huomaamme, ei hänen mielestään Kuopion lastensuojelussa ole mitään ongelmia. Eli kaupunki ei tule tekemään tälle asialle yhtään mitään, odotellaanpa kuinka kauan tahansa. Kuopion kaupunki osoitti jo vuosia sitten asenteensa lastensuojeluun, kun nimenomaan perheiden varhaisena tukena olleiden perhetyöntekijöiden määrää vähennettiin rajusti. Se, että lastensuojeluun on nyt panostettu taloudellisesti, tarkoittaa nimenomaan tuota Heinosen mainitsemaa kalliiden laitospaikkojen maksamista, ei avohuollon ja varhaisen puuttumisen tukemista.

Nämä kaupungin pihistelyt tulevat vielä kalliiksi ja juurikin niille yhteiskunnan erityisen suojelun kohteena oleville lapsille. Montako heistä pitää menettää, että rahaa lastensuojeluun alkaa löytyä?

 

Ei varmaankaan tarvitse sanoa, miksi nyt tätä kirjoitusta lukiessani sydäntä kylmäsi? En todellakaan olisi halunnut osua ennustuksessani näin oikeaan.

”Pidä huoli, ettei auttajasta tule autettavaa”. Lausetta hieman eri muodoissaan käytetään usein koulutuksissa varoituksena, muistutuksena siitä, että oman turvallisuuden kustannuksella ei toisia pidä lähteä auttamaan tai pelastamaan. Viljelen sitä lausetta itsekin uusia hätäkeskuspäivystäjiä opettaessani, vaikka auttajista ainoana päivystäjä itse ei ole vaarassa. Me huolehdimme ilmoittajien turvallisuudesta samalla idealla, auttajasta itsestään ei parane tulla autettavaa.

 

Mutta kyllä auttajastakin voi tulla autettava, riippumatta omasta tahdosta tai toiminnasta. Kun sairastut tai loukkaannut vakavammin, löydätkin yhtäkkiä itsesi siitä autettavan roolista. Se on auttamaan tottuneellekin uutta; minunhan se piti auttaa toisia, sen minä osaan, siihen minulla on koulutus ja valmiit toimintamallit. Mutta kuinka minä osaan olla autettavana?

 

Auttajan onkin yllättävän vaikeaa pyytää itselleen apua. Oman avuttomuuden myöntäminen ei ole niin helppoa, kuin luulisi. Se ärsyttää suunnattomasti ja hävettääkin vähän, vaikkei syytä olisikaan. Oman heikkouden näyttäminen ja avun pyytäminen toiselta on vielä isomman kynnyksen takana, kuin tavallisella kansalaisella, koska pyydät apua tutuilta ihmisiltä, jotka kuitenkaan eivät ole läheisiäsi. Se, että tiedät, mitä tilanteessa tulisi sanoa tai tehdä, ei juurikaan auta.

 

Kun auttaja muuttuu autettavaksi, olo on yhtä epävarma, kuin muillakin autettavilla. Siinä toivoo, että saisi osakseen ymmärrystä ja asiallista, hyvää kohtelua. Auttajan tuskastuminen onnettomaan änkytykseesi tai kyvyttömyyteesi toimia ohjeiden mukaan tuntuu pahalle, vaikka kuinka yrittäisit muistaa, että on niitä huonoja päiviä ollut itse kullakin töissä ollessa. Vaikka tavallaan ymmärtäisit, miksi toinen sanoo tai tekee noin, ei se tunnu yhtään paremmalle, kuin muistakaan autettavista.

 

”Pidä huoli, ettei auttajasta tule autettavaa”. Kukapa meistä haluaisi autettavaksi, toisten armoille, kenties kykenemättä puhumaan tai ilmaisemaan omaa tahtoaan? Tuskin kukaan. Oma kokemus autettavana olemisesta voi kuitenkin saada ajattelemaan omaa toimintaa auttajan roolissa. Olenko minä osannut sanoa oikeat sanat, oikealla äänensävyllä, rohkaissut silloin, kun toinen on epäröinyt? Olenko koskettanut oikealla hetkellä, oikealla tavalla, niin että toinen on huomannut minun välittävän? Olenko ollut ihminen ihmiselle? En läheskään aina. Ensi kerralla yritän kovemmin.

 

Minä tiedän, että sinä tarvitset osoitteeni, koska et muuten pysty laittamaan apua.

Olen pahoillani, etten saa sitä sinulle selvästi sanottua.

Toivottavasti löydät sen muulla tavoin.

 

Minä tiedän, että ovi tulisi avata, koska muuten ette pääse sisään.

Olen pahoillani, etten selviä omin jaloin edes eteiseen.

Toivottavasti keksitte keinon päästä luokseni.

 

Minä tiedän, että yritätte auttaa parhaanne mukaan.

Olen pahoillani, etten aina pysty kertomaan kaikkea tai noudattamaan ohjeitanne.

Toivottavasti ymmärrätte ja autatte minua silti.

 

Minä tiedän, että olen vain keikka muiden joukossa.

Minä tiedän, että näette samaa ja pahempaakin joka vuorossa.

Ja minä tiedän, ettei tämä keikka jää mieleenne edes huomiseen saakka.

 

Voisitko silti sanoa, ettei ole mitään hätää?