”Pidä huoli, ettei auttajasta tule autettavaa”. Lausetta hieman eri muodoissaan käytetään usein koulutuksissa varoituksena, muistutuksena siitä, että oman turvallisuuden kustannuksella ei toisia pidä lähteä auttamaan tai pelastamaan. Viljelen sitä lausetta itsekin uusia hätäkeskuspäivystäjiä opettaessani, vaikka auttajista ainoana päivystäjä itse ei ole vaarassa. Me huolehdimme ilmoittajien turvallisuudesta samalla idealla, auttajasta itsestään ei parane tulla autettavaa.

 

Mutta kyllä auttajastakin voi tulla autettava, riippumatta omasta tahdosta tai toiminnasta. Kun sairastut tai loukkaannut vakavammin, löydätkin yhtäkkiä itsesi siitä autettavan roolista. Se on auttamaan tottuneellekin uutta; minunhan se piti auttaa toisia, sen minä osaan, siihen minulla on koulutus ja valmiit toimintamallit. Mutta kuinka minä osaan olla autettavana?

 

Auttajan onkin yllättävän vaikeaa pyytää itselleen apua. Oman avuttomuuden myöntäminen ei ole niin helppoa, kuin luulisi. Se ärsyttää suunnattomasti ja hävettääkin vähän, vaikkei syytä olisikaan. Oman heikkouden näyttäminen ja avun pyytäminen toiselta on vielä isomman kynnyksen takana, kuin tavallisella kansalaisella, koska pyydät apua tutuilta ihmisiltä, jotka kuitenkaan eivät ole läheisiäsi. Se, että tiedät, mitä tilanteessa tulisi sanoa tai tehdä, ei juurikaan auta.

 

Kun auttaja muuttuu autettavaksi, olo on yhtä epävarma, kuin muillakin autettavilla. Siinä toivoo, että saisi osakseen ymmärrystä ja asiallista, hyvää kohtelua. Auttajan tuskastuminen onnettomaan änkytykseesi tai kyvyttömyyteesi toimia ohjeiden mukaan tuntuu pahalle, vaikka kuinka yrittäisit muistaa, että on niitä huonoja päiviä ollut itse kullakin töissä ollessa. Vaikka tavallaan ymmärtäisit, miksi toinen sanoo tai tekee noin, ei se tunnu yhtään paremmalle, kuin muistakaan autettavista.

 

”Pidä huoli, ettei auttajasta tule autettavaa”. Kukapa meistä haluaisi autettavaksi, toisten armoille, kenties kykenemättä puhumaan tai ilmaisemaan omaa tahtoaan? Tuskin kukaan. Oma kokemus autettavana olemisesta voi kuitenkin saada ajattelemaan omaa toimintaa auttajan roolissa. Olenko minä osannut sanoa oikeat sanat, oikealla äänensävyllä, rohkaissut silloin, kun toinen on epäröinyt? Olenko koskettanut oikealla hetkellä, oikealla tavalla, niin että toinen on huomannut minun välittävän? Olenko ollut ihminen ihmiselle? En läheskään aina. Ensi kerralla yritän kovemmin.

 

Minä tiedän, että sinä tarvitset osoitteeni, koska et muuten pysty laittamaan apua.

Olen pahoillani, etten saa sitä sinulle selvästi sanottua.

Toivottavasti löydät sen muulla tavoin.

 

Minä tiedän, että ovi tulisi avata, koska muuten ette pääse sisään.

Olen pahoillani, etten selviä omin jaloin edes eteiseen.

Toivottavasti keksitte keinon päästä luokseni.

 

Minä tiedän, että yritätte auttaa parhaanne mukaan.

Olen pahoillani, etten aina pysty kertomaan kaikkea tai noudattamaan ohjeitanne.

Toivottavasti ymmärrätte ja autatte minua silti.

 

Minä tiedän, että olen vain keikka muiden joukossa.

Minä tiedän, että näette samaa ja pahempaakin joka vuorossa.

Ja minä tiedän, ettei tämä keikka jää mieleenne edes huomiseen saakka.

 

Voisitko silti sanoa, ettei ole mitään hätää?